Löytöjä pahvilaatikoista
Tänä aamuna hämmennyin. Olimme isäni kanssa lähdössä ja kipaisin metsästämään pyörätelinettä (tiedättekö, sellaista joka laitetaan kiinni auton peräkoukkuun pyörää varten niinku), ja törmäsin pahvilaatikkoon. Joka oli täynnä… pehmoleluja. Ja siellä, pölyisenä ja pölyntuoksuisena (pölyn tuoksu on muuten oikeasti aika, hmm, kotoisa), oli nalleni. En ole nähnyt sitä sitten 11-vuotiauden, jolloin uskoin hukanneeni sen – ilmeisesti kyseinen yksilö oli vain laitettu talteen muistoksi. Ja minä surin viikkokaudet itsekseni sen kadottamista.
Minun nalleni on sellainen aika pieni, ehkä 20 cm korkea, ruskea otus jolla on vaaleanruskea kuono ja maitosuklaaruskeat silmät. Siinä on kaksi tahraa, luullakseni liimatahroja jotka eivät lähde pois pesussa, ja se tuoksuu paitsi pölylle, myös saippualle. Sen nimi taisi olla aikoinaan Nestori, joten pysykööt Nestorina. Siivooja totesi tänä aamuna, kun juttelin hänelle nallen löytymisestä, että “kyllä niillä vain on sielu. Älä vain jätä sitä yksin toista kertaa, ettei se taas mene piiloon mököttämään.” Hymyilytti.
Nimesin eilen kaupan kassakoneen, jonka kanssa työskentelen, Stefaniksi. Se toinen kone jota joudun joskus käyttämään on Rosmariini, koska rosmariini on kiva sana muttei kuitenkaan niin kiltti ja turvallinen kuin Stefan. Mahdan kuulostaa aika pöhköltä tätä kirjoittaessani. Noh, kassaneidittärenä toimiminen ei ehkä liene maailman jännin ammatti.
Sain aamulla kuulla esitelmän armeijan arvojärjestyksestä, ja heti perään kuuluisasta autotallista löytyi armeijan wanha linkkari. Öh. Ja aivan tolkuttoman hieno retrokassi.
Parkkilaatikot ja pahvilaatikot on tolkuttoman siistejä. Taidan muuttaa sellaiseen isona.
Jätä kommentti